Muutos

Nuoruudessa voi sattua kaikenlaista, pahaakin. 1980-luvulla kaveripiiriini osui henkirikos. Porukkamme tunsi uhrin ja hänen tyttöystävänsä, ja etäisesti tiesimme myös tekijän jengeineen. Tapahtumien kaikkinainen karmeus ja pahuuden leimahtaminen lähellä aiheuttivat neuvottomuutta. Käsittelimme käsittämätöntä vetäytymällä ja vaikenemalla. Muuta emme osanneet. Uhrin tyttöystävä meni lääkäriin ja palasi lääkemääräyksen kanssa, siinä kaikki. Psykologisesta jälkipuinnista ei Suomessa vielä ollut tietoa, saati käytäntöä.

Opiskellessani 1990-luvulla kiinnostuin rikollisuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä. Olin tiedotusvälineistä saanut yksipuolisen näkymän rikollisuuteen. Tarjottu näkymä korosti rikoksen teonpiirteitä ja tekijää. Silmäni avautuivat toisenlaiselle todellisuudelle, kun hakeuduin vapaaehtoiseksi Rikosuhripäivystykseen. Sain järjestön tarjoamaa koulutusta ja mikä tärkeintä, aloin kohdata erilaisten rikosten uhreja. Rikosten seuraukset konkretisoituivat. Uhrien kokemukset tulivat todeksi ja lähelle.

Koitti 2000-luku. Julkisuudessa puhuttiin entistä enemmän uhrien, heidän läheistensä ja oikeudessa todistavien tuen tarpeesta. Painopiste oli vihdoin kääntymässä uhrien puolelle. Työssäni TV2:n Poliisi-tv:n toimittajana tein raportteja uhrien asemasta ja haastattelin henkirikoksessa perheenjäsenensä menettäneitä. Havahduin karuun todellisuuteen. Väkivaltaisen kuoleman kohdanneiden perheiden tilanne olikin kovin erilainen kuin julkinen keskustelu oli antanut odottaa. Suru, yhtäkkinen elämänmuutos ja vaikeaselkoiset oikeusprosessit olivat kuormittaneet omaisia. Heistä useat olivat jääneet ilman psykologista apua. Lääkärin määräämä lyhyt sairausloma ja rauhoittavien lääkkeiden resepti saattoivat olla ainoa tarjottu ”tuki”.

Olin kuullut Huoma ry:n synnystä ja vinkkasin yhdistyksen toiminnasta kohtaamilleni henkirikosuhrien läheisille. Ajatuksissani myös iti idea tiedon lisäämisestä. Keräsin aineistoa ja pääsin läheltä tutustumaan Huoman toimintaan. Vaikutuin vertaistuesta ja yhdistyksessä vallinneesta tekemisen meiningistä. Samalla törmäsin lainsäädännön epäkohtiin ja alueellisiin eroihin mm. kriisiavun tarjoamisessa. Tietokirjani Ei unohdu koskaan. Henkirikoksen jäljet (PS-kustannus) ilmestyi 2017.

Odotin ja toivoin epäkohtiin kohdistuvaa huomiota. Sitä jonkin verran tulikin. Juttu Helsingin Sanomissa perkasi kirjani sisältöä asiantuntevasti ja nosti esiin mm. vahingonkorvauksiin liittyviä epäkohtia. Suureksi pettymyksekseni moni media kuitenkin sortui reposteluun. Ne irrottivat haastateltavieni kertomuksista yksityiskohtia, joista muokkasivat raflaavaa sisältöä ja klikkiotsikoita. Pari tiedotusvälinettä toimi mielestäni suorastaan ala-arvoisesti.

Paljon hyvää kirjan julkaisusta kuitenkin seurasi. Pääsin puhumaan aiheesta kirjastoissa, Surukonferenssissa ja seminaareissa. Sain palautetta, jopa oikeusministeriöstä, ja todisteita kollektiivisesta myötätunnosta. Montaa lukijaa oli kirjan myötä yllättänyt se, että henkirikosuhrien omaisia on Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa jätetty pärjäämään täysin tai lähes omillaan.

Omaisten näkökulma pääsi noina aikoina entistä vahvemmin esille. Tammikuussa 2020 John Websterin Silmästä silmään -dokumentti aloitti kierroksensa elokuvateattereissa ja myöhemmin keväällä se näytettiin Ylellä. Elokuva tutki uhrin omaisen ja kyseisestä henkirikoksesta tuomitun kohtaamista. Ylellä näytettiin myös 8-osainen Trauma - henkirikoksen jäljet -niminen sarja. Tieto ja ymmärrys uhrien läheisten asemasta ovat vuosikymmenten mittaan huimasti lisääntyneet. Näkyvyyttä tarvitaan, jotta epäkohtiin puututtaisiin. Niiden korjaaminen tosin voi olla tuskastuttavan hidasta. Sen olemme nähneet vahingonkorvauslain muutostoiveiden kohdalla.

Nyt vuonna 2025 kriminaalipolitiikassa puhutaan rangaistusten ankaroittamisesta, rikosvastuun ikärajan laskemisesta ja nuorten väkivallasta. Keskiössä ovat rikoksentekijät. Poliittisten päättäjien lausunnoista emme kuule avauksia asianomistajan aseman kohentamisesta. Arvot ovat kovia, eikä auttamistahtoa asemoida heikoimman puolelle. Onneksi kulisseissa tapahtuu. Uhripuolen ääni kaikuu järjestöjen vaikuttamistyössä. Huoma on saavuttanut ponnekkaan, nuoren aikuisen iän, ja sen toiminta on tullut tutuksi yhä useammalle uhrin läheiselle ja ammattilaiselle.

Henkirikosuhrien läheisten äänen, mielipiteiden ja kokemusten pitää vastakin kuulua.

Vaikenemisen kulttuuri saa olla taakse jäänyttä aikaa.

Muutos

eli havaintoja siitä, miten henkirikoksen uhrin läheiset tulivat näkyviksi

Tällä sivustolla käytetään evästeitä. Lue lisää evästeistä.