Kaikki on mahdollista
Julkaistu 9.8.2022
Tammikuun lopulla 2020 kävimme puolisoni kanssa katsomassa Kino Palatsissa John Websterin Silmästä silmään dokkarin. Näytöksessä oli paikalla Huoman toiminnanjohtaja Sanna Kalajanniska.
Tilaisuuden loputtua rohkaisin mieleni ja nykäisin Sannaa hihasta, sillä koin, että minulla olisi jotain annettavaa Huomalle. Vähänpä tiesin, vaikka tiesin paljon.
Tuo oli alkusysäys omalle ”uralleni” Huomassa ja aika pian olinkin jo puhelinvertaistukihenkilö. Tämä kaikki ilman, että olen tavannut Sannan lisäksi yhtäkään ihmistä kasvotusten. Toki Teams-palavereita ja puheluita on ollut useita ja kohtaamisia on tullut sitä kautta.
Tuettavia on ollut tähän mennessä vasta pari. Vaikka puhelut ovat olleet hyviä, niin oma ”vajaavaisuuteni” tuli aika pian selväksi. En ollut varautunut keskustelemaan oikeudenkäynneistä tai mistään sellaiseen liittyvästä. Ymmärrettävästi ne ovatkin monille akuuteimmat kysymykset alkuvaiheessa. Eivät kuitenkaan kaikille.
" Niin kuin surua ei pidä hävetä, niin ei pidä iloa ja nauruakaan."
Ajattelin enemmänkin, että voisin antaa tukea alun hämmennyksessä. Siinä miten jatkaa elämää, ja miten olla ja surra. Lähinnä kertoa, ettei sellaiseen ole mitään oppikirjamallia ja jokainen suree ja elää tavallaan.
Ja ehkä ennen kaikkea siitä, ettei suru ja menetys ole ainoa elämää määrittävä tekijä. Vaikka olet kohdannut suuren ja järkyttävän menetyksen, niin on ihan ok nauraa jos naurattaa. Niin kuin surua ei pidä hävetä, niin ei pidä iloa ja nauruakaan.
Nuo ovat todella ristiriitaisia juttuja, varsinkin kun yleinen eetos on sellainen, että pitäisi vain olla hiljaa ja lakata elämästä. Ehkä vielä katkeroitua ja vihata. Itse en ole halunnut sille tielle lähteä. Toki aivan alussa oli vihaa tekijää kohtaan ja hetken aikaa oli tunne, että olisin voinut olla valmis tappamaan tekijän, jos hän vastaan olisi tullut.
Kuitenkin jo tuolloin minusta tuntui, että se tunne oli ulkoa asetettu. Ehkä jokin ikiaikainen tosimiehen malli. Se on malli, joka on aika kaukana minusta.
Uskon ja tiedän, ettei isämme surmaama äitimmekään olisi halunnut meidän lasten elävän vihasta ja katkeruudesta. Riittää, että yksi elämä päättyi. Tai kaksi elämää, sillä isämme kaasutti itsensä hengiltä surmattuaan ensin entisen puolisonsa. Minun ja kahden siskoni elämä mullistui tuona päivänä, melko tarkalleen 21 vuotta sitten. Itse olin tuolloin 21-vuotias. Myös meidän elämämme päättyi sellaisena kuin se oli ollut alkaakseen uudestaan toisenlaisena.
Alkuun oli aika tyhjää. Epäuskoa ja hämmennystä. Vihaa en aistinut kenenkään suunnalta.
Ihminen on sillä tavalla hienosti rakennettu, että se selviää monenlaisista pahoistakin paikoista. Maailma jatkaa kulkuaan vääjäämättä, halusit tai et. Sitä voi jäädä katkerana sohvan pohjalle makaamaan, tai nousta ja jatkaa matkaansa. Valitsin jälkimmäisen. Tuo matka ei ole ollut kaikista helpoin, ja tapahtunut on värittänyt elämääni huomaamattanikin monin eri tavoin.
Parisen vuotta sitten koitti päivä, jolloin olin elänyt kauemmin kuin äitini. Vaikka jo silloin, vuosituhannen alussa, tajusin sen, että äiti kuoli nuorena, niin nyt sen tajuaa ihan eri tavalla.
Olen miettinyt paljon sitä, että kumpi on ollut minulle pahempi asia, se että äitini tapettiin, vaiko se että tappaja oli isäni.
Vaikka minulla onkin enemmän yhteistä äitini kanssa ja olen hänen maidostaan imenyt hyvät eväät ja arvot, niin silti tuo isäni rooli on vaikuttanut elämääni. Jo ennen hänen tekoaan inhosin väkivaltaa ja mustasukkaisuutta. Hänen tekonsa jälkeen vielä enemmän. Omissa parisuhteissani mustasukkaisuudentunteita ei ole ollut. Olen totaalisesti kieltänyt sen itseltäni. Vaikka mustasukkaisuus on tappava tauti, niin toisinaan terve sellainen voi olla parisuhteessa ihan hyvästäkin. Sen puute on saattanut näyttäytyä välinpitämättömyytenä, vaikka minulle vapaus on yksi suurimmista rakkaudenosoituksista. Sen olisin suonut äidillekin.
"Kuitenkaan tapahtunut ei ikinä päästä kokonaan vapaaksi, eikä tarvitsekaan. Vihasta ja katkeruudesta sitä vastoin toivoisin koko maailman vapautuvan."
Entä miten hakea oikeutta ja hyvitystä, kun tekijä on oma isä? Alkuun yritin olla kuin häntä ei olisi ollutkaan. Se tie ei kantanut kovin pitkälle. Miten edes voisin pyyhkiä kaikki hyvätkin muistot vain pois? Vaikka perhe-elämämme ei ollutkaan isän demonien vuoksi aina helpoimmasta päästä, niin oli meillä paljon hyviäkin hetkiä. Sellaisia, jotka pompsahtavat mieleen arkisissa tilanteissa, ihan niin kuin kenellä tahansa.
Vaikka muistot olivatkin mukana kaiken aikaa, niin tuota tiedostamatonta pois sulkemista tein pitkään, kymmenisen vuotta. En vihannut tai mitään sellaista, olin ja elin elämääni, mutta en esimerkiksi käynyt hautausmaalla, johon isäni on haudattu. Kunnes sitten eräänä päivänä päätin käydä isäni haudalla. Se ei tuntunut oikeastaan miltään. Vaikka olin jo aiemmin ymmärtänyt hänen tekonsa, en missään nimessä hyväksy sitä, mutta pystyn ymmärtämään siihen johtaneet syyt. Tuo hetki oli jonkinlainen lopullinen anteeksianto. Sittenkin siis tuntui joltain, tuntui kevyeltä. Vaikka en ollutkaan kokenut, että olisin kantanut taakkaa harteillani, niin tuona kauniina kesäpäivänä se jäi sinne hautausmaalle.
Tuntui vapaalta.
Kuitenkaan tapahtunut ei ikinä päästä kokonaan vapaaksi, eikä tarvitsekaan. Vihasta ja katkeruudesta sitä vastoin toivoisin koko maailman vapautuvan. Tapahtunut on ollut osa minua jo 21 vuotta ja tulee olemaan hamaan loppuun asti. Viimeinkin uskon, etten ehkä kuolekaan nuorena. Senkin tapahtunut toi tullessaan. En todellakaan ole elänyt kuin viimeistä päivää, mutta kuolevaisuuden tiedostaminen on ollut läsnä läpi elämäni. Se on ohjannut valintojani, kuten vaikka eroja. En myöskään vielä tänäkään päivänä osaa säästää. Miksi vaivautua, kun voin kuolla huomenna tai ensi viikolla.
Nämä kokemukseni on aika vaikea tiivistää. Ehkä jonain päivänä kirjoitan aiheesta enemmän ja perusteellisemmin. Ehkä minulla pikkuhiljaa alkaisi olemaan jonkin verran näkemystä tai ainakin omaa mennyttä elämää ja valintoja osaa katsoa etäämmältä ja tietyssä valossa.
Nyt kirjoitin nämä rivit ja erityisesti niiden välit.
Parin viime vuoden aikana oma käsitys henkirikoksen uhrien omaisista on laajentunut paljon. Kokemusten kirjo on niin valtava, että vaikka ikään kuin ollaan saman katon alla, niin yhteisiä tekijöitä voi olla yllättävän vähän. Äkkiseltään luulisi, että voimme hyvin samaistua toisen asemaan ja osittain voidaankin, mutta on paljon asioita, joista minulla ei vain ole kokemusta. Esimerkiksi juuri nuo mainitsemani oikeudenkäynnit tai tekijän kohtaamiset. Tarjoan mielelläni vertaistukea ja juttuseuraa ihan kaikille, mutta varsinkin sinulle, joka olet kokenut jotain vastaavaa kuin minä.
Lähdin Huomaan mukaan antaakseni vertaistukea muille. Vaikka itse en olekaan varsinaisesti vertaistukea enää vailla, niin tämän myötä olen huomannut, miten olisikin kiva vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia jonkun saman kokeneen kanssa. Erityisesti tuosta kulmasta, että miten tapahtuma on vaikuttanut omaan elämään ja sen kulkuun.
Laulun sanoja lainatakseni: ”Ootko siellä jossain sinä joku kuten minä? Jos oot niin toivon, että tavataan”.
Jouni Tsutsunen
huomalainen vuodesta 2020
Juttu on tiivistelmä Huoma-lehdessä 2/2022 julkaistusta jutusta. Huoma-lehden saa itselleen liittymällä jäseneksi tai kannatusjäseneksi.