Kun yksi puuttuu
Julkaistu 18.12.2024
Jouluaiheinen kirjoitus on helppo kirjoittaa, sattuihan tapahtuma juuri joulun alla ja oikeusprosessikin toivottavasti saadaan päätökseenkin näin joulun alla. Tähän asti kaikki on ollut vähän niin kuin kesken, surutyötä ei ole päässyt tekemään kunnolla ja kaikki haavat revitään uudestaan ja uudestaan auki, kun asiaa käsitellään.
Se tapahtui, kun aikaa jouluun oli enää vajaa viikko. Vielä edellisenä päivänä kaiken piti olla hyvin, mutta yöllä ja aamulla kaikki muuttui. Ei ollut enää tytärtä, pikkusiskoa, tätiä, ystävää. Siinä vaiheessa, kun meille asti tieto asiasta tuli, menin jotenkin aivan shokkiin ja tokaisin vain puhelimeen: ”No mepä tullaan sinne.” Siellä, anoppilassa, sitten jäin vähän tarkoituksella syrjään ja menin silloin neljävuotiaan kummitytön kanssa leikkimään ja pitämään hänelle seuraa. Poliisien kertomat asiat eivät olleet sopivia pikkukorville.
Se joulu meni varmasti kaikilla meistä kuin sumussa. Itse ainakaan en muista siitä käytännössä mitään ilman kuvia tai tekstejä. Onneksi kuvia, videoitakin, on jonkun verran, sillä halusimme kuitenkin kummitytölle niin normaalin joulun kuin se siinä tilanteessa oli mahdollista; joulupukkeineen ja lahjoineen kaikkineen.
Tapahtuneesta alkaa olla nyt kaksi vuotta ja kyllä se on vaikuttanut rankasti meidän kaikkien jouluun. Yksi on aina joukosta pois; ei tule kiistelyä viimeisestä ananasrenkaasta pikkusiskon kanssa eikä niitä mukamas harmituksia, kun joulupöydän Trivial Pursuitissa et tiedä yhtään mitään mistään. Toki edelleen pelataan Trivial Pursuitia tai jotain muuta lautapeliä, mutta ei se ole sama asia, kun yksi joukosta puuttuu.
Kaikki toisaalta eivät halua puhua ja sekin on ok, pitää muistaa, että jokainen suree tavallaan ja se, mikä sopii sinulle, ei välttämättä sovi toiselle.
Pikkuhiljaa kuitenkin mennään eteenpäin elämässä ja pahin, musertavin suru alkaa olla jo ohi, vaikka se on edelleenkin vahvana läsnä joka joulu. Toki muulloinkin, mutta varsinkin jouluna. Pilasihan sen meiltä toinen ihminen riistämällä meille rakkaan ihmisen hengen. Sitä vain miettii, miten joku voi tehdä niin. Miten joku voi kuvitella itsestään niin paljon, että kokee oikeudekseen päättää toisen ihmisen hengestä? Tätä miettii varmasti moni muukin, luulen.
Ajattelin ensin, että tästä tulisi valoisampi kirjoitus, mutta erehdyin. Tässä tulikin muisteltua enemmän vaikeaa oloa kuin niitä hyviä juttuja, mitä meillä edelleen on. Kummityttö kuitenkin kasvaa ja kehittyy, joskin ilman tätiään, mutta kuolemasta ei ole tehty mitään niin sanottua tabua, vaan siitä on voitu puhua avoimesti koko ajan myös lapsen kanssa ottaen huomioon hänen ikänsä. Muutenkin asiasta on puhuttu, yhdessä ja erikseen, ystäville ja ammattilaisille. Kaikki toisaalta eivät halua puhua ja sekin on ok, pitää muistaa, että jokainen suree tavallaan ja se, mikä sopii sinulle, ei välttämättä sovi toiselle.
Onneksi meillä on kuitenkin edelleen jäljellä muistot meille tärkeästä ihmisestä. Ja rakkaus. Se jää aina tänne jääville, kun joku lähtee.
Jonna
Huoman vapaaehtoinen
