Trauma käsiteltävänä
Julkaistu 16.8.2023
Lokakuun lopulla vuonna 2018 tuijotin iltapäivälehtien otsikoita ja muistan, miten vaikeaa oli ymmärtää, että ne huusivat meidän tragediaamme.
Silloin shokkitila vielä suojasi minua. En välittänyt itse uutisista, en siitä pitikö sisältö paikkaansa enkä siitä, että yhden uutisen toimittaja oli luvattomasti ollut yksityisen kiinteistön alueella.
Myöhemmin kaivoin säilyttämäni lehdet ja luin ne uudelleen. Mielessäni kyseenalaistin toimittajan moraalia ja ammattietiikkaa, tasapainottelin ymmärryksen ja vihan välillä; ymmärsin hänen tehneen työtään mutta vihasin tapaa, jolla hän sitä teki. Mietin missä kulkee raja, jossa kunnioitus menee velvollisuuden edelle.
Oli vaikeaa ymmärtää, miksi tapahtuneesta uutisoitiin ja millaisella tavalla - miksi tapahtuma, joka hajotti minun elämäni palasiksi, kuului koko kansan luettavaksi?
Haluanko kertoa
Reilut kolme vuotta myöhemmin sain yhteydenoton, jossa kysyttiin halukkuuttani osallistua Ylen Trauma - henkirikoksen jäljet -ohjelmaan. Ensimmäinen ajatus oli hyvin selkeä; en todellakaan halua. Sarja oli kyllä tuttu, olin aiemmalla tuotantokaudella katsonut muutamia jaksoja syvästi liikuttuneena sekä uhrien kohtaloista että heidän tarinaansa esiin tuoneista läheisistä. Ihailin suunnattomasti heidän rohkeuttaan. Koin, etten itse pystyisi paljastamaan suurinta haavani kameralle.
Mietin, mietin ja mietin. Halusin kyllä kertoa mutta en näkyä. Koin, että jos minulla on kokemus aiheesta, josta yksikin ääneen sanottu lause voi auttaa samanlaisten ennaltaehkäisemisessä, minulla on velvollisuus kertoa siitä.
Lähetin myöntävän vastauksen ja kaduin samantien.
Pelkäsin sitä, miten katsojat ottaisivat sarjan vastaan, pelkäsin mitä minusta ajatellaan. Pelkäsin häpeää, omaa ja toisten.
Mitä muut näkisivät?
Jännitin kuvauksia valtavasti. Jännitin, että sanon jotain väärin ja että tulen väärinymmärretyksi. Jännitin omia tunnereaktioitani.
Onneksi jaksoa oli tekemässä ammattitaitoinen, kunnioittava tuotantotiimi, joka antoi minun edetä omaan tahtiini ja auttoi täsmentävillä kysymyksillä, mikäli vastauksen muodostaminen tuntui vaikealta. Kysymykset itsessään olivat asiallisia.
Pelkäsin sitä, miten katsojat ottaisivat sarjan vastaan, pelkäsin mitä minusta ajatellaan. Pelkäsin häpeää, omaa ja toisten. Ennen kaikkea pelkäsin sosiaalisen median kommentointeja; mieleni palasi läheiseni kuoleman jälkeiseen uutisointiin ja siihen liittyviin kommentteihin. Pelkäsin jakson tuovan niitä lisää ja että ihmiset uskoisivat kommentteja ennemmin kuin minua.
Sarja julkaistiin vajaa vuosi sitten, ja sitä edeltäneet pelkoni ovat tyrehtyneet. Olen tyytyväinen, että osallistuin sarjan tekoon.
Jälkikäteen ajateltuna ehkä minulla oli alitajuntainen tarve hoitaa henkistä vahinkoa, jonka läheiseni kuoleman jälkeinen uutisointi oli aiheuttanut; silloin kaikki tapahtui minun tahtomattani ja minulta kysymättä mutta tällä kertaa minä määräsin mitä ja miten. Tällä kertaa sain satuttavan sijaan hoitavan mediakokemuksen.
Minun tapauksessani Trauma hoiti traumaa.
Mari
6-vuotiaana surmatun Veeran äiti
Juttu on tiivistelmä Huoma-lehdessä 2/2023 julkaistusta jutusta. Huoma-lehden saa itselleen liittymällä jäseneksi tai kannatusjäseneksi.