Lapsemme poistui tähtiin, mutta silti hän on keskuudessamme

Julkaistu 8.5.2019

Poikamme kohtaloksi koitui hänen oma naapurinsa. Kaikki tuo tuska poikamme menetyksen ja muiden vastoinkäymisten ohella ryöpsähti oikein hyökyaallon lailla päällemme. Olimme voimattomia kyynelvirran edessä.

Rakkaamme tappaja sai teostaan kymmenen vuoden tuomion. Suruviestistä alkoi meidän ikävän "elinkautisemme". En usko, että koskaan voi unohtaa. Anteeksiantaminen on epätodennäköistä.
Ihminen on kuitenkin yhdenlainen selviytyjä. Niinpä mekin halusimme järjestää pojallemme laadukkaat hautajaiset. Laitoimme pojalle hyvästeiksi vielä "taivassukat" jalkaan. Muistamme, kuinka kylmät ne hentoiset jalat olivatkaan.

Muutaman kuukauden päästä huomasimme, että henkistä ja fyysistäkin apua ei oikein löydy mistään. Monella on teorioita, mutta käytäntö ei toimi. Esimerkiksi suruviestin tuominen tapahtui ainoastaan poliisin toimesta. Kyllä siinä olisi saanut olla joku surun ja psykoosin käsittelyn ammattilainen mukana, joka olisi jäänyt kanssamme edes hetkeksi siihen tajuttomaan tyhjyyteen. Luulimme, että kuollut poikamme olisi asian ytimessä. Toisin kävi. Mielestämme Hän jäikin sivuosaan tässä elämän todellisuudessa.

Käräjäoikeuden päätös kärsimyskorvauksista on surullinen vitsi oikeuslaitoksemme toiminnasta ja epäonnistuneesta lakipykälästä. Valtiokonttori ei korvaa enää oikeuden määräämiä korvauksia. Asianajajat kyllä saavat korvauksensa heti. Poikamme menettäneenä tiedämme, että emme tule saamaan mitään korvausta elinaikanamme. Valtio säästää. Onko tämä ihmisoikeutta kysymme vaan.

Pojallemme;

"Olit oman elämäsi sankari. Viihdyit nuotion loisteessa, iltayön varjoissa, viihdyit itseksesi. Paljon jäi meillä puhumatta. Nyt kyyneleet täyttävät silmämme ja sielumme. Lähdit pois henkirikoksen uhrina liian aikaisin. Elämällä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Näemme unissamme Sinun kantavan arkkujamme, jossa me lepäämme, luottavaisena. Näin ei kuitenkaan kohtalo suonut."

Äiti ja Isä